Olen ollut itse mukana politiikassa kaksissa kunnallisvaaleissa ja vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Olen ryhtynyt opettelemaan tätä itselleni uutta aluetta – harrastelijapoliitikoksi siis – koska vastustan kuntien palveluiden vähentämistä, huonontamista ja yksityistämistä. Olen saanut havaita, että kehitys kehittyy epämiellyttävään suuntaan näkemyksistäni huolimatta. Keskustelussa on toistaiseksi otettu esille, että poliitikoilla on valtaa kaavoituksessa ja sen vuoksi heitä on syytä ruokkia. Parhaillaan kunnissa kilpailutetaan ja yksityistetään myös kaikkea muuta toimintaa, missä on siis paljon rahaa liossa. Erittäin suuri osa nykyisistä poliitikoista väittää, että on ihan sama järjestääkö kunnalliset palvelut kunta itse vai yksityiset. Olisi minusta mukava saada tietää, kuka tämänkin arvovalinnan on maksanut.

 

Pientä palkkaa saavista kunnan naisista otetaan koko ajan enemmän irti, lisää on varaa tehostaa, riistetään enemmän, muutetaan, hyppyytetään ja yksityistetään. Terveyskeskukset rapautuvat, toimeentulotukea, lastensuojelua ja vanhustenhuoltoa hoidetaan miten sattuu. Kuntalaisista viis, pääasia että poliitikoille löytyy vaalirahaa. Kuntien eläkerahaston johtajia kiinnostaa ainoastaan poliitikkojen voitelu ei kuntalaisten tai kuntien työntekijöiden hyvinvointi. Osto- ja myyntiliikettä harrastetaan kavereiden kanssa muiden rahoilla. Rovaniemellä on palveluissa siirrytty tilaaja-tuottajamalliin ja otettu kaikki tehot irti kunnan naisten selkänahasta, mutta rahaa piisaa huonoihin investointeihin, jotka maksatetaan meikäläisten eläkerahoista. Osa Kevan rahoista taitaa olla minun, koska olen ollut jokusen vuoden Helsingissä sosiaalityöntekijänä.  Ei ehkä ole kumma jos Kevan eläkerahat hiipuvat huonoihin investointeihin jos päätöksiä tehdään rovaniemeläisen moottorikelkkatehtaan tavoilla. Valtion työntekijänä olen kyllä huolissani siitäkin, jos valtion eläkkeet pistetään saman arvottoman veljeskunnan hoitoon.

 

Helsingin Sanomien mielipidesivulla 26.6.2009) Keskuskauppakamarin varatoimitusjohtaja Pentti Mäkinen on sitä mieltä, että rahallisen tuen avoimuus pelastaa politiikan korruptiosta. Mutta avoimestikaan ostettu politiikka ei ole demokratiaa siinä mielessä kuin meikäläinen demokratian ymmärtää. Ennen sanottiin, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Nykyisin kun kaikki on myytävänä, ei tällaisella vanhanaikaisella moraalilla ole näköjään käypyyttä. Vaikka maksajien näkyvyys olisi kuinka hyvä, ei ostettu politiikka muutu demokratiaksi. Nykyisin vaaleissa – myös kunnallisvaaleissa – liikkuvat niin suuret rahat, että kaupalliset lehdet eivät ole erityisen innokkaita selvittämään maksajia – pelkäävät tietysti merkittävän tulolähteen ja ehkä myös poliitikkojen hyvän tahdon menetystä. Koska Ylelläkin on kiinteät yhteydet ”maksullisesti arvovalintavaikutettuihin” poliitikkoihin, ei siitäkään juuri ole vallan vahtikoiraksi. Hesarissa ja Ylessä näyttääkin olevan arkipäivää vasemmistoon kohdistuva virkakielto. Olen sen itsekin saanut huomata kun olen ollut sitoutumattomana Vasemmistoliiton politiikassa mukana.

 

Suomessa kun ollaan, niin turhaa on varmaan mainitakaan, että tässä ”kaatopaikan solidaarisuusverkostossa” on enemmän miehiä kuin naisia. Niissä paikoissa, missä korruptiota on tutkittu, on havaittu että miehet ovat sille alttiimpia.  Muutama vuosi sitten luin uutisen, jossa kerrottiin poliisien korruptiota (paikkaa en muista) vähennettävän parityöskentelyllä, jossa parista toinen puolikas on nainen. Kyseessä on osaksi se, että naisia on vähemmän paikoissa, joihin on syytä kohdistaa maksullista arvovalintavaikuttamista. Mutta naisilla ja miehillä voi olla muitakin moraaliin liittyviä eroja kuin aseman tuoma alttius vallan väärinkäytölle. Ainakin vihreät naiset Hassi ja Hautala reagoivat ensimmäisinä tähän vaalirahoitukseen samalla tavalla kuin itse tilanteesta ajattelen.

 

Uutta vaalirahoituslakia laadittaessa minusta pitäisi ottaa vahvasti kantaa kaikkea yritysrahoitusta vastaan. Koska parhaillaan kunnissa ja valtiolla kaikkea yksityistetään ja kilpailutetaan, syntyy helposti moraalia venyttäviä tilanteita. Nythän on nähty, että poliitikkojen moraali on erittäin joustava. Toisaalta on myös niin, että eduskuntaan, EU:n parlamenttiin ja suurten kaupunkien valtuustoihin pääseminen vaatii niin suuret budjetit, että köyhät eivät kykene osallistumaan kisoihin. Vaalibudjeteille on joko tehtävä erittäin matala katto tai rahoituksen on tultava jonkinlaisina stipendeinä valtiolta (tai kunnilta). Tästä demokratian täydellisestä vararikosta ei muuten selvitä. Politiikka on saatava takaisin politiikkaan!  Kaikkea ei tule lahjoittaa taloudellis-poliittiselle eliitille.

 

Keskustelussa ei toistaiseksi ole otettu esille sitä, että pääministeri Vanhanen ja puolustusministeri Häkämies (?) ovat järjestäneet vaalien rahoitukseen liittyviä kokouksia valtion virallisissa tiloissa. Asia ei ehkä muuten olisi maininnan arvoinen, mutta valtio ja kunnat ovat siirtyneet ns. ”aitoihin” markkinavuokriin. Erilainen kansalaistoiminta on käynyt vaikeaksi, ellei peräti mahdottomaksi, sillä toiminta vaatii katon pään päälle. Samaan aikaan poliittinen valta hoitelee suhteitaan valtion tiloissa. Ei ole kumma että ihmiset eivät usko politiikkaan tai uskovat, että poliitikot eivät ole heidän asioistaan kiinnostuneita.

 

Vuoden 2007 eduskuntavaalit on uusittava. Olin vaaleissa ehdokkaana, mutta minulle ei yritysten tai työnantajien vaalirahoja tarjottu. Katson siis tulleeni kohdelluksi vaaleissa epätasa-arvoisesti. Myös kaikki ne päätökset, jotka nykyinen eduskunta on tehnyt, tulee mitätöidä. Itse olen tarkimmin seurannut ns. uutta yliopistolakia. Laki on peruttava mitä pikimmin.  

 

 

 

Koska olen viralliselta titteliltäni yhteisösosiaalityön määräaikainen osa-aikainen professori, olen viimeiset pari viikkoa miettinyt, mitä viisasta saattaisin aiheesta yhteisö enää ajatella, sanoa ja kirjoittaa. Pitkien pohdintojen jälkeen olen päätynyt seuraavaan laajahkoon kannanottoon. Lyhyempikin juttu voisi olla, mutta aiheesta on sanottu paljon ja viisaita. Pelkään myös, että toimintalinjaksi tullaan joka tapauksessa valitsemaan tyhmää ja lyhytnäköistä.

Jos vastaus on yhteisö, niin mikä on kysymys?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun kävin Fidzillä tapaamassa poikani sikäläistä (tutkimus) perhettä ja kylää, halusivat ihmiset tietää syyn Jokelan koulusurmiin. Kokemus oli mykistävä, mitään en osannut sanoa. Fidzi ei ole yhteisöjen kannalta mikä tahansa paikka, vaan eräänlainen yhteisöjen yhteisö, joidenkin mielestä se muistuttaa maanpäällistä paratiisia, toisten mielestä ihanteellista kommunismia. Luonto tarjoaa runsaasti ravintoa, varallisuus on suhteellisen tasaisesti jakautunut ja rahaa ilman pitäisi selvitä.

 

Käynti Fidzillä opetti kuitenkin, että käyttämämme jako luonnollisiin tai autenttisiin yhteisöihin ja ”keinotekoisiin” yhteisöihin on täysin väärä. Ne kyläyhteisöt, joissa elämistä saarivaltion virallinen politiikka kannustaa, ovat perusteellisen ideologisen, poliittisen, lainsäädännöllisen ja/tai sosiaaliteknokraattisen toiminnan tulosta. Näkemys, että jossakin olisi kyliä, perheitä, heimoja ja näiden välisiä liittoja, jotka säilyvät yhteisöinä tukeutumalla traditioihin, osoittautui siis harhaksi. Fidziläisiä kyläyhteisöjä pönkitettiin valtion toimin jo silloin kun saaret olivat osa brittiläistä siirtomaaimperiumia. Nykyinen kyläyhteisöpolitiikka ei ole siis entiseen imperiumiin kohdistettu vastaisku vaan sellaista politiikkaa, jota on harjoitettu maassa koko ajan – tietysti erilaisin muunnelmin. Fidzin yhteisöpolitiikka kyseenalaistaa ajattelumme, joka tekee eron ”luonnollisten” (aitojen, vanhojen, pienten, yksinkertaisten) yhteisöjen ja ”rakennettujen” (monimutkaisten, lakiin ja politiikkaan perustuvien) yhteiskuntien välillä. Kun kysellään, josko modernissa yhteiskunnassa on mahdollista ylläpitää tai edistää yhteisöllisyyttä, niin Fidzin esimerkki vakuuttaa, että ilman muuta.   

 

Kun lama 1990-luvulla alkoi, kutsuttiin kaikkia suomalaisia säästö- ja tehostamistalkoisiin talvisodan hengessä. Kun lamasta päästiin, ei sotien jälkeistä ”kaikista pidetään huolta kun kaikki uhrautuivatkin isänmaan puolesta” henkeä enää löytynyt. Taloudellinen tehokkuus tarvitsikin nyt eroja, rikkaiden ja ahneiden piti saada enemmän kuin aikaisemmin tai muuten he eivät olisikaan motivoituneita johtamaan meitä muita. Niinpä tulojen ja varallisuuden jakautuminen muuttui kymmenessä vuodessa yhtä epäreiluksi kuin oli muuttunut USA:ssa ja Britanniassa kolmessa vuosikymmenessä.

 

Markkinoiden piti hoitaa kaikki ongelmat – sääntely oli kirosana. Myös julkisen sektorin piti toimia markkinoiden tavoin tai muuten jäätäisiin kehityksessä jälkeen. Markkinoita onkin ajettu kunnallisiin, muihin julkisiin ja puolijulkisiin palveluihin raivokkaasti reilut kymmenen vuotta. Tommi Hoikkala puhui (30.9.2008 Radio 1.ssä) nuorten kasvuyhteisöjen hävittämisestä. Hoikkala katsoi, että mukana pärjäämättömät suistuvat tien poskeen. Olemme tehostaneet, tuotteistaneet, tiivistäneet, suurentaneet, kilpailuttaneet, pirstoneet, ennen kaikkea muuttaneet, muuttaneet ja muuttaneet.

 

Melko vähälle huomiolle jäi vähää ennen Kauhajoen surmanlaukauksia julkistettu tieto siitä, miten suuri osa julkisen sektorin työntekijöistä on joutunut työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Vähälle huomiolle on jäänyt sekin tieto, että sosiaalityöntekijöiden ammattitauti on masennus. Julkisen sektorin työntekijät saavat päivittäin kuulla olevansa ”tehostamisen tarpeessa”, ”uudistuksen tarpeessa”, ”talouden painolasti”, ”sosiaalitanttoja, jotka käyttävät epäoikeudenmukaista valtaa miehiin” jne. Lapsuuteni sankareista palomiehistä, opettajista ja sairaanhoitajista onkin tullut koronkiskureita, taloutemme perikadon aiheuttajia. Tehokas työ tarkoittaa tavallisesti, että hoivaava ja opettava henkilökunta tekee kaiken huonosti. Tehostaminen merkitsee myös suurta lukumäärää, kannattaa jättää vaikeat tapaukset väliin ja keskittyä nopeasti hoidettaviin. Ennen kaikkea tehokas organisaatio ei hoida lainkaan kriisejä, vaan sulkee niiltä silmänsä. Koulukuraattori Hanna Gråsten-Salonen kertoi, että opettajat saattavat pitää tunti 20minuuttia liian pitkänä aikana käsitellä porukalla koulukiusaamista. Palvelun tulisi olla kevyttä, pinnallista, osittaista, joustavaa, nopeaa, kriisit ja ristiriidat täytyy hoitaa nopeasti lääkkeillä. Kouluista, sairaaloista ja sosiaalitoimista on muokattu tayloristisen tehtaan kaltaisia työyhteisöjä. Tällainen tehdastyötä muistuttava ihmisten hoito käy ammattihoitajien kunnialle – he haluaisivat tehdä päinvastaisella tavalla. Julkisen sektorin työntekijät voivat huonosti, koska työtä on liikaa ja se tehdään hosumalla. Eikä sekään riitä.

 

Niistä sosiaalipoliittisista ratkaisuista, jotka aikoinaan luotiin tuomaan turvaa ihmisten elämään, onkin tullut ratkaisun sijaan ongelma. Koulut, terveyskeskukset ja sosiaalipalvelut tarkoitettiin luomaan vakautta kansalaisten elämään. Nyt ne tuntuvat olevan vastakohta, ne luovat epävarmuutta, ahdistusta, kiusaamista. Kun organisaatioita uudistetaan, ei ammatti-ihmisten mielipiteitä kysellä, ei hätäkeskusuudistuksissa, ei HUS:issa eikä yliopistoilla. Lastemme kasvattajat, opettajat ja hoitajat ovat konkreettisen tai symbolisen työpaikkakiusaamisen kohteena. Mitä vähemmän julkisen sektorin organisaatiouudistajat muuttamiaan organisaatioita tuntevat sen helpompi heidän on järjettömiä uudistuksiaan tehdä. Pysyvä muutos muuttaa yhteistyökumppanisi osoitteen, puhelinnumeron ja toimenkuvan kolmen kuukauden välein. Terveydenhuollon puolelta onkin jo tehty tutkimuksia, jotka osoittavat, että pakkaa sekoittamalla on onnistuttu hukkaaman joidenkin erikoissairauksien hoidon osaajat kokonaan. Tehokkaita on siis oltu, mutta onko oltu viisaita.               

 

Lasten ja nuorten vanhemmat yhtä lailla kuin heitä opettavat ja hoitavat julkisen sektorin työntekijät elävät tässä pysyvässä muutoksessa ja hosumisessa. Monet ovat aikaa sitten menettäneet luottamuksensa parempaan tulevaisuuteen. On erittäin vaikea kuvitella, että sellaiset opettajat, kuraattorit ja nuorisotyöntekijät, jotka itse saavat jatkuvasti kuulla olevansa niin huonoja ettei heidän näkemyksiään omasta työstä kannata ottaa vakavasti, voisivat siirtää muihin luottamusta, turvallisuuden tunnetta ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. Kannattaa kysyä, millaisen kasvatusyhteisön kiusatut aikuiset mahtavat luoda. Ja nyt en väitä, että koulut, päiväkodit tai terveyskeskukset olisivat olleet ennen tehokkuustalkoita jonkinlaisia harmonian ja onnen tyyssijoja. Mutta tehostamisella kuitenkin heikennetään huonoa työilmapiiriä.

 

Kun julkisen sektorin säästötalkoot alkoivat, ei sosiaalipoliitikkojen tai sosiaalityön ihmisten joukosta löytynyt montaa, joka ei olisi tajunnut, että seuraukset tulevat olemaan vakavat. Mutta en usko, että kukaan kykeni ennustamaan, että seurauksena olisi tällainen nuorten joukkotuho. Nämä ampumistapaukset voidaan tulkita myös itsemurhiksi, sillä niihin sisältyy muiden ampumisen lisäksi itsemurha. Myös nuorten itsemurhaluvut ovat aivan liian korkeita. Nuoret miehet haluavat viedä mukanaan monta muuta useastakin syystä. Yleisen ihmisvihan tai pettymyksen lisäksi netistä löytyvillä malleilla, väkivallan ihannoinnilla, aseiden helpolla saamisella ja hetkellisen kuuluisuuden hankkimisella on varmaankin osuutensa koulusurmissa. Yhtä selitystä yhtä vähän kuin yhtä ratkaisua asiaan ei kannata edes etsiä. Mutta ranskalaisesta sosiologian ja yhteisöpohdintojen isästä Durkheimista lähtien itsemurhia on pidetty nimenomaan yhteisön ongelmina.  

 

Hyvinvointivaltiolla tai sosiaalipolitiikalla on periaatteessa kahdentyyppisiä välineitä kansalaisten toimintakykyjen parantamiseen. Näitä ovat universaalit tuet ja palvelut sekä tarveharkintaiset. Pohjoismaista mallia leimasivat erityisesti sotien jälkeen universalismi, kaikille yhtäläiset palvelut. Tässä hengessä Suomeenkin luotiin koulujärjestelmä ja päivähoito. Universalismi muuttui laman myötä ja jälkeen tarveharkinnaksi ja yksilöitä vastuuttavaksi politiikaksi. Nyt halutaan antaa palveluita vain niille, jotka ovat ”todella tarpeessa” tai joihin panostamalla kunta saa parhaan hyödyn. Pyritään laskemaan kustannus-hyöty analyysin avulla, mistä sijoituksesta saataisiin paras tuotto; kannattaako rahat laittaa koulupudokkaiden etsimiseen vai stop töhryille projektiin. Missään tapauksessa niitä ei haluta laittaa mihinkään epämääräiseen ja ”tuottamattomaan” kuten vaikka uusien, pienten nuorisotalojen perustamiseen.

 

Sosiaalityössä ja nuorisotyössä on 1960-luvulta lähtien tehty Pohjoismaissa erilaista yhteisösosiaalityötä, yhteisönuorisotyötä, yhdyskuntatyötä, rakenteellista sosiaalityötä. Sosiaalityössä on jopa mahdollisuus erikoistua yhteisösosiaalityöhön. Yhdyskuntatyötä tai yhteisösosiaalityötä tehtiin monissa kunnissa kymmenestä pariinkymmeneen vuoteen, mutta nykyisin ne on lähes kaikki lopetettu. Yhteisöllisyyttä lisääviä tai ylläpitäviä työmuotoja on enimmäkseen hoidettu määräaikaisina projekteina. Paras tuotto-näkökulmasta yhteisötyö on lähtökohdiltaan sellaista ettei sitä voi kääntää täsmäprojektiksi. Yhteisöt ovat liian epämääräisiä, ne tarvitsevat syntyäkseen ja elääkseen erilaisia ihmisiä, niitä ei voi rakentaa yhden ryhmän varaan. Yhteisöprojektia ei voi rakentaa ainoastaan ”tien poskeen suistuneiden varaan”, tarvitaan myös vahvoja nostamaan ojasta ja tavallisia taputtamaan olalle. Erilaisten yhteisöjen pitäisi myös syntyä ihmisten oman aloitteen pohjalta, mutta millainen aloite syntyy projektihakemuksen ympärille. Nykyisinhän pelkkä kansalaisten kokoontuminen neljän seinän sisälle vaatii kuponkien pyöritystä, sillä vuokrarahat on löydettävä. Yhteisöllisiltä työmuodoilta puuttuu nykyisin eräs tärkeä perusedellytys, paikka, jossa kokoontua.

 

Toivottavasti ministeri Kataisen ”välittämisen ryhtiliike” tarkoitti huonosta metaforasta huolimatta sitä, että jatkossa panostetaan enemmän yhteiseen ja vähemmän riskienhallintaan. Riskienhallinta tarkoittaisi entistä enemmän tarveharkintaa, turva- ja uhka- ja ennustajakonsulttien käyttöä, jotka lupaavat sellaisen mallin, jolla ennustaa tulevat ampujat jo äidin kohdusta. Sillä tiellä meitä odottaa 1980-luvun Belfast, missä panssarit partioivat koulujen pihoilla. Ennaltaehkäisy ja universaalit palvelut ovat pitkällä tähtäimellä halvempia kuin kalliit jälkihoidot. Elämistä, toisia, sivistystä, oppimista, parempaa huomenta varten täällä ollaan eikä taloudelle säästämässä. Miksi tämä on haluttu unohtaa?

 

Ihmisen erottaa muista nisäkkäistä se, että hän kykenee kielen avulla kommunikoimaan toisten lajitovereiden kanssa. Tämä kommunikaatio ei siis varsinaisesti ole yksittäisissä ihmisissä vaan heidän välissään. Väitetään myös, että uudessa globaalissa maailmassa kommunikaatiokyvyt, vuorovaikutus, seurallisuus, tiimityö, jne. ovat yhä tärkeämpiä ominaisuuksia. Mutta eivät ainakaan tehostamistalkoot, koululaitos ja tulosohjaus niitä suosi. Meidän on joka tapauksessa toivomme pistettävä siihen, että joskus politiikan suunta muuttuu ihmisten kiusaamisesta ja heikkojen potkimisesta sellaisen yhteisöllisyyden rakentamiseen, jossa kaikille annetaan mahdollisuus.  

 

Useissa kielissä yhteisöön viitataan latinalaisperäisen ”commune”-termin johdannaisilla. Tämä termi viittaa pieneen (ja ehdottoman) positiiviseen yhteisöön. Mutta ranskalaisessa muodossa commune viittaa myös pieneen hallinnolliseen yksikköön. Tämä pieni hallinnollinen yksikkö tunnetaan suomen kielessä ja käytännöissä kuntina. Kun englantilaiset käyttävät ilmausta community care, niin he tarkoittavat sellaisia palveluita kuntalaisille, joissa naapuruston ohella myös kuntalaiset ovat mukana. On siis mahdollista, ja erittäin suotavaa, tarkastella myös kuntia ja kaupunkeja yhteisöinä.

 

 

  

Viime viikolla hallitus julkisti uuden tasa-arvohjelmansa, jossa riisuttiin aikaisempia ohjelmia epärealistisista tavoitteista. Kun esimerkiksi edellisessa hallitusohjelmassa ministeriöitä kehoitettiin arvioimaan kaikkien uudistustensa sukupuolivaikutukset, niin nyt kaikien ministeriöiden pitää etsiä yksi uudistus tai hanke, jonka sukupuolivaikutuksia arvioivat. Miesten ja naisten samapalkkaisuuden tavoitteestakin on luovuttu ja nyt tähdätään siihen, etä naiset saisivat 80 senttiä miesten euroa kohden. Näitä säälittäviä tavoitteita perusteltiin sillä, että turha asettaa kunnianhimoisempia tavotteita kun niihin ei kuitenkaan päästä. Onhan asia tietysti niinkin, mutta Suomessa on vanha hyvä sananlasku, joka väittää, että tyhjän saa pyytämättäkin. Tyhjältä tämä ohjelma tuntuu.

Tasa-arvoministeri Stefan Wallinin puheet työelämän tasa-arvosta tuntuivat minusta henkilökohtaisesti äärimmäisen loukkaavilta. Kun häneltä pyydettiin kannanottoa siihen, miten naisten asemaa  työelämässä voitaisiin parantaa, niin hänpä heittikin pallon naisille: Heidän pitäisi vaatia enemmän eikä tyytyä niin vähään kuin he nykyisin tyytyvät. Vissiinkin alle kuukausi sitten julkistettiin tietoja suomalaisten kokemasta syrjinnästä. Muistaakseni yli puolet naisväestöstä oli kokenut sukupuoleen liittyvää syrjintää töissä. Myös ikään liittyvät syrjintäkokemukset olivat hyvin tavallisia. Niinpä arvelisin että esimerkiksi yksikään ikäiseni naisihminen ei ole voinut välttyä ikä- ja sukupuolirasismilta. Tai no jaa, varmasti on joitakin, mutta yleisempää lienee, että kokemuksia on kuin ettei niitä olisi. Olen nyt puoli vuotta taistellut yliopistollani (Jyväskylässä) palkkaluokasta - siis tästä kuuluisasta UPJ-VPJ jutusta. Välillä olen rähjännyt, välillä itkenyt, soitellut, lähettänyt sähköpostia, tarkentanut CV:täni, soittanut liittooni jne. Mikään ei ole auttanut. Ei ole ollut sellaista paikkaa, jossa kapinani, napinani tai vaatimukseni olisi ollut tehokas. On todella järkyttävää kuinka paljon lisää byrokratiaa ja tehottomuutta valtio luo kaikkialle NPM:n avulla. Ja sitten minulle sanoo joku tasa-arvoministeri, että minun pitäisi vaatia. Millaisessa norsunluutornissa se oikein elää!

Wallin oli havainnut omassa elämässään sukupuolistereotypioita.Hänen tyttärensä päiväkodissa  lapset olivat suhtautuneet vinosti  ministerin vaalenpunaisiin  kravatteihin. Ja sitten taas voivottelemaan, että mistähän ne asenteet noihin lapsiin tarttuvat. Ei minusta niitä tartuttavia asenteita kovin kaukaa tarvitse hakea. Eikö se ollut samalla (viime) viikolla kun pääministeri nimitti typeräksi SDP:n Jutta Urpilaisen ehdotusta veronvähennyksistä pienituloisille. Ottamatta kantaa ehdotukseen, joka ainakin joltakin oli ihan fiksu, jäin kuitenkin miettimään typerä adjektiivin poliittista korrektisuutta. Olisiko mahdollista, että varteenotettavat miespoliitikot käyttäisivät sitä toistensa ehdotuksista. Olen vahvasti sitä mieltä, että Wallinilla olisi ollut päiväkotia parempi esimerkki sukupuolistereotypioista aivan läheltä.Jäin vain miettimään, että oliko  tasa-arvoministeri typerä vai ovela kun jätti käyttämättä hyvän esimerkin omasta työyhteisöstään. Tai sitten hän oli realisti ja tiesi ettei ainakaan tämä hallitus halua lisätä sukupuolten tasa-arvoisuutta.

Tänään Hesarissa kerrottiin tutkimuksesta, joka toistaa aiempienkin tutkimusten tuloksia siitä, että Suomi on naisiin kohdistuvan  väkivallan huippuyksikkö. Ei taida olla paljoakaan parannusta odotettavissa nykyiseltä hallitukselta heidän valitsemillaan asenteilla. Koskahan meillä päätetään ettei naisten pieksentä olekaan rikos tai rangaistava teko? Kun ei sitä kuitenkaan saada vähennettyä, niin huoliiko siitä sitten mitä lukua pitääkään? 

Mietteitä Fidziltä ja Australiasta

 

Vietin tammikuun 2008 maailmalla – hämmästytin itseni ja läheiseni lähtemällä kotimaasta katsoen maailman ääriin. Vietin vajaan viikon ystäväni ja hänen miehensä luona Brisbanessa Australiassa ja lähemmäs kolme viikkoa Fidzillä matkustellen ja kyläelämää tutkaillen Naloton kylässä (Veratan maassa Viti Levun saarella). Päädyin Fidzille poikani Matin jalanjäljissä. Matti on väitöskirjaansa varten kenttätöitä tekevä antropologian opiskelija, myös vaimonsa Milla on nyt paratiisisaarilla

En oikeastaan ole koskaan haaveilut kaukomaista, en ainakaan erittäin lämpimistä kaukomaista joskaan en jäätiköistä ja Suomea enemmästä lumestakaan. Mutta jouduin vaihtamaan työpaikkaa Tampereen yliopistosta ja siirryin Jyväskylään. Työhuoneen tyhjennys ja työpaikan jättäminen Tampereella vei aikaa ja vaati lihaksia kun raahasin kirjoja ja papereita Helsinkiin. Yhtään työpaikkaa en ole jättänyt näin kevyesti, Tampereen sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos on vaikea työpaikka. Kyseisessä organisaatiossa on ollut monta sukupolvea työpaikkakiusaajia, kauhun kierre ei lakkaa ellei organisaatiota oteta tehohoitoon eikä näin ole Tampereella tapahtunut. Itse asiassa nykyiset NPM:n särvittämät yleiset ja erityiset muutostendenssit huonontavat työilmapiiriä entisestään.

Minulla ei myöskään vielä ole omia opiskelijoita, koska yhteisösosiaalityöhön ei tullut riittävästi hakijoita. Ajattelin siis että nyt tai ei koskaan, enhän minä tästä enää nuorenekkaan. Australian ja Fidzin lisäksi kokemusta kertyi kahdesta megalomaanisen suuresta lentokentästä – Antwerpenistä ja Hong Kongista. Jälkimmäisessä paikassa vietin lentoa odotellessani kokonaisen päivän, menin nopealla junalla lentokentältä keskustaan ja ihmettelin kaupunkilaisten vuoden ensimmäisen päivän viettoa mahtavien pilvenpiirtäjien varjossa.

Kommentoin tässä blogissa vain matkan Fidzi-osaa ja sitäkin vain osittain. Fidziähän mainostetaan eräänlaisena paratiisina ja osittain se sitä onkin. Luulin, että Fidzi on tyypillinen kehitysmaa, mutta eipä vaan. Tulot henkeä kohden eivät ole järin suuret, mutta toisaalta kylissä voi elää lähes ilman rahaa. Ruokavalio kyllä perustuu vahvasti tärkkelykseen kuten cassavaan, taroon ja jamssiin, jotka  eivät välttämättä ole valtavan terveellistä ravintoa, mutta pitävät hengissä.

Naloton kylässä olin perheenjäsenenä Matin perheessä, joka on leskeksi jääneen Sãloten valtakuntaa, tosin perheellinen poika Qio taitaa olla monessa hierarkkisesti äitiään ylempänä. Mutta asiallisesti (ja taloudellisestikin) Salote oli perheen ”pää” ja johtaja. Minulle hän oli sisko, minkä hän oli ilmoittanut jo etukäteen ja mistä hän piti kiinni koko vierailuni ajan. ”Sister” hän sanoi. Salote toimi myös kulttuurin välittäjänä perheessä, järjesteli lasten, lastenlasten, veljien ja sisarten asioita, kertoi myös Matille, miten Fidzillä eletään. Salote järjesteli kotikylässä ja muualla häitä ja hautajaisia, ehkäpä myös syntymäpäiviä. Hän orkestroi omien lasten koulunkäyntiä ja veljen lasten hoitoa, hankki rahat koulun ja osti koulupuvut, koulupäivän aamuna hän ompeli vyötä yhteen koulupukuun. Salote oli myös ainoa, jolla oli säännöllisiä tuloja, olikohan 60 paikallista dollaria kuussa (noin 25 euroa). Perheen ulkopuoliset säännölliset tulot loppuivat enemmän tai vähemmän isän kuolemaan. Isä hankki viime vaiheessa rahaa kalastamalla ja myymällä kalaa, aikaisemmin perhe sai kalastuksen lisäksi tuloja myös viljelystä ja lehmistä. Mutta sitten heidän maittensa vuokrasopimus lakkasi ja kalastuksesta tuli pääasiallinen toimeentulon lähde. Perhe luokittelee itsensä edelleen kalastajiksi tai meri-ihmisiksi kuten Matti asian ilmaisi. Ero nykyisen ja isän kalastamisen välillä oli siinä, että kalastusta ei harrastettu torille vietäväksi. Sen sijaan kalaa ja muita mereneläviä (rapuja ja simpukoita) kalastettiin omaan pöytään ja kaikkiin mahdollisiin yhteisiin juhliin. Kalastus oli myös muuttumassa naisten työksi, rannassa kalastamiseksi. Myös lapset osallistuivat sadonkorjuuseen rannassa pyydystämällä rapuja ja keräämällä erilaisia simpukoita yhdessä naisten kanssa. Matti ihmetteli ääneen sitä, miksi hänen veljensä eivät saa ryhtyneeksi kalastamaan. Monien muiden töiden lisäksi kalastuskin näyttää naisistuvan. Toisaalta minusta näytti, että myös lapset olivat isossa roolissa rantakalastuksessa.

Matin sisaruksista vain yksi oli alaikäinen ja koulussa, nimittäin Ateca sisar, joka nimitti minua iso-tädiksi. Ateca touhusi keittiössä, hoiti kahta pienempää lasta, kalasti yhdessä perheen muiden naisten kanssa. Atecan koulu oli internaatti ja urheilupainotteinen, hän oli myös voittanut joitakin palkintoja juoksussa. Minusta vaikutti myös siltä, että Salote aikoi pitää Atecaa poissa koulusta hoitamassa pientä sisarusta, koska Salotella oli muuta tekemistä. Mutta sitten toinen tytär, Etta, tuli kaupungista ja Ateca pääsi kouluun. Tällä vain yritän sanoa, että sisarukset hoitavat toisiaan tai lähinnä tytöt hoitavat pienempiään. Salotella oli omien lasten ja lastenlasten lisäksi hoidossaan kaksi eronneen veljensä lasta, Divula ja Emosi, joista jälkimmäinen oli poika ja vasta vuosi ja seitsemän kuukautta. Emosi oli vaativa ja itsetietoinen pieni hurmuri, myös erittäin kehittynyt ja kaikkien katseen kohteena. Emosilla oli päällikön nimi ja lisäksi hän hallitsi ainakin Saloten todistuksen mukaan suvun soturiperinteen ruumiinkielen. Divulan ikää en tarkasti muista, mutta minusta hän ei ollut vielä kymmentä vuotta, ehkä kahdeksan tai yhdeksän. Myös Divulalla oli Salotten ja Atecan tavoin kädet täynnä töitä Silloin kun ei paimentanut Emosia, Divula auttoi keittiössä ja keräsi mereneläviä. Samana aamuna kun Matti, Milla ja minä lähdimme kylästä pääkaupunkiin Suvaan viettämään kaupunkielämää, lähtivät myös koululaiset loman jälkeen kouluun. Divula oli viimeisen päälle ”puleerattuna” kuten meilläpäin sanotaan, koulupuvussa ja reppu selässä.

Fidziläisten koulu on kyllä ilmainen, mutta kirjat ja koulupuvut pitää ostaa itse. Lisäksi Fidzillä tuntui olevan julkisen koulun lisäksi suuri määrä erilaisia uskonnollisia kouluja – ainakin katolisia ja metodistien kouluja, en muista oliko myös nykyisin kovasti leviävällä helluntailaisilla omat koulunsa. Kun kävimme vanhassa pääkaupungissa, Levukassa, niin siellä kirkkoja tuntui olleen ihan kasapäin. Kaupungin vanhat historiikit kertoivat siitä, että paikassa oli ollut 1800-luvun hurjimpina aikoina 150 saluunaa, mutta kyllä siellä on täytynyt olla myös kirkkoja. Yövyimme Levukassa Fidzin vanhimmassa – edelleen toimivassa – hotellissa, Royal Hotellissa, jonka pihalla väitetään pidetyn joskus orjamarkkinoita. Hotelli samoin kuin koko kaupunki oli epätodellisen tuntuinen. Hotelli oli valtavan suuri ja täynnä vanhaa rekvisiittaa ja kaupunki oli kuin suoraan jonkun westernin kulisseista. Tietysti paikan erotti westerneistä ympärillä rehottava sademetsä ja merenranta. Mutta jos näiltä kulissin osilta sulki silmänsä, niin olimme kuin Fordin westernissä.

Teetätin Levukassa itselleni paikallisen vaatteen, pitkän hameen ja kaiken peittävän puseron, koska halusin esiintyä asiallisissa kuteissa perheeni ja erityisesti siskoni edessä. Mutta oli minusta myös hauska teettää itselleni korea kukikas vaate, sain samalla itselleni mekon, jolla on TARINA. Kiinalaistaustaiseksi uskomani rouva Kim piti vaatekauppaa ja ompeli siellä myös itse, lisäksi hänellä oli ravintola, jossa kävimme useamman kerran. Rouva Kimillä piti kiirettä, koska koululaiset teetättivät uusia pukuja ja korjauttivat vanhoja, siksi hän ei halunnut tehdä rimssuja pukuuni vaan se on yksinkertaisinta mallia. Minusta siitä tuli hieno ja Salote ja muut sukulaiseni hyväksyivät minut kirkkoon se päällä. Ostin rouva Kimin puodista myös yhden käytöstä poistetun yhteiskuntaoppia käsittelevän koulukirjan – se on mielettömän kiinnostava maailmojen syntyhistoria. Koulua käydään Fidzillä englanniksi, mikä tuntui ainakin Mattia harmittavan, sillä monien aikuisten englannin kielitaito oli heikko. Se pani miettimään mitä ihmiset siellä koulussa oppivat jos he eivät ymmärrä opetusta. Fidzillähän on oikeastaan monta kieltä, englannin ja Fidzin lisäksi siellä puhutaan myös (Intian kielistä ainakin) hindiä.

Vaikka Matti onkin erilaisin tavoin raportoinut siitä, että Fidzillä eri tavoin ylläpidetään yhteisöllisyyttä, en ollut oikein tajunnut, että kyse on myös eräänlaisesta poliittis-hallinnollisesta linjauksesta. Tämä tarkoittaa historiallisesti esimerkiksi sitä, että aikoinaan brittiläinen siirtomaa-hallitus (1800-luvullako?) päätti, ettei alkuperäisiä fidzhiläisiä laiteta raatamaan sokeriruokopelloille ja muihin rankkoihin palkkatyöläispaikkoihin. Taustana oli se, että britit olivat omasta mielestään epäonnistuneet kolonialismissaan monien kansakuntien kanssa. Taisivat olla neuvonantajina myös antropologit ja kirkkokin osallistui päätöksentekoon. Niinpä hallitusmiehet ajattelivat välttää liian nopean modernisoitumisen synnyttämät virheet ja pitää alkuperäiset fidzhiläiset esimoderneissa yhteisöissä kylissään. Koska kuitenkin mm. sokerin viljely tarvitsi ”raatajia”, niin heitä ryhdyttiin tuomaan Intiasta. Matti kaiveli arkistoista dokumentteja, joilla ensimmäisistä intialaisista ”työläisistä” Fidzille päätettiin. Aluksi oli kyse vain muutamista yksittäisistä ihmisistä, mutta nopeasti intialaisia ryhdyttiin tilaamaan aivan satamäärin ja heistä puhuttiinkin kuin orjista tai esineistä. Aluksi työnantajat joutuivat laittamaan palkan lisäksi rahaa eräänlaiseen rahastoon, jotta ihmiset pääsisivät takaisin, mutta pian käytännöstä sitten luovuttiin. Parhaillaanhan etnisesti fidzhiläisten ja etnisesti intialaisten lukumäärä on lähes sama, mutta intialaistaustaisten omistus ja muu asema paljon huonompi kuin fidzhiläisten. Tästä etnisestä, omistamis- ja hallitsemiskysymyksestä ovat kummunneet viimevuosien vallankaappaukset ja keskinäinen epäluulo ja vihanpito. Ilmeisesti vain kaupungeissa kyetään edes jonkinlaiseen etnisten ryhmien väliseen rinnakkaiseloon, meidän kylässä ei ollut yhtään intialaistaustaista. Yksi oli ollut, mutta oli ymmärtänyt myydä talonsa ennen kuin hänen kävi huonosti.

Hallintomiesten ja maanomistajien esineellistävät näkemykset intialaisista löytyivät meidän kannaltamme erikoiseen saumaan, olimme nimittäin Suvassa nähneet televisiosta Suomea koskevan uutisen BBC-World:in kautta. Tässä uutisessa kerrottiin, että suomalaiset vanhenevat ja meillä ei ole tarpeeksi käsiä hoitamaan ”vanhuksiamme ja muitakaan kansalaisia. Siksi suomalaiset tarvitsevat maahanmuuttajia ja siksi mm. Tilkkaan vanhusten palveluja järjestävä Esperi tarvitsee hoitajia Filippiineiltä (vai oliko Thaimaasta?). Kuulosti ihan samalta kuin siirtomaaisäntien ja hallintomiesten puhe intialaisista orjista. Ja eikös vaan samanlainen puhe jatkunut viime viikolla Suomessa kun Ahtisaari mietti ulkomaalaisten työntekijöiden hankkimista Suomeen. Fidziläisten(kin) opetus ”pelkkien työntekijöiden” tuomisesta omien kansalaisten avuksi, kertoo kyllä omaa tarinaansa siitä, että pelkkien raatajien sivutuotteena saadaan myös muuta elämää.

Mutta takaisin kylien yhteisöllisyyteen: Kylät ovat yhteisöllisyyden koteja. Elämässä vallitsee tiukka (sukupuoltenkin) hierarkia, vanhoista tavoista ja tottumuksista pidetään kiinni. Hierarkia näkyy istumajärjestyksessä ja -asennoissa, syömäjärjestyksessä, puhejärjestyksessä ja puheen sisällöissä, vaatetuksessa jne. En ryhtynyt näihin sisältöihin kovasti perehtymään paitsi sen verran, että tein mitä kykenin lattialla jalat ristissä istumisen saralla. Paljoa se ei ole, koska minun toinen polveni on leikkauksen jäljiltä kovin jäykkä. Niinpä perhe raahasi minulle jatkuvasti nojatuolia minne sitten meninkin. Yhteisöllisyyden eräänlaisena kulmakivenä toimii kava-piiri. Kuvittelin aluksi, että vain miehet nauttivat keskenään kava-yhteisöllisyydestä, mutta kävi ilmi, että sekapiirit ovat  mahdollisia. Osallistuin myös tuloiltana kunniakseni järjestettyyn jangona rinkiin. Usempiakin mahdollisuuksia kyseiseen yhteisöllisyyden muotoon olisi ollut, mutta kieltäydyin kunniasta. Matti hieman suomi minua yhteisöllisen mielenlaadun puutteesta, mutta en minä tietenkään itseni vuoksi kieltäytynyt kunniasta. Salote siskoni oli lupautunut avustajakseni jangonan juomisessa ja hän sai ensimmäisellä kerralla siitä vatsakivun. Hänellä oli todella paha olla, joten minusta tuntui järkevältä estää hänen uusi sairastumisensa. Toisaalta hieman pelkäsin itsekin ripuleita, joilta onnekseni vältyin. Minusta kava oli ok, en saanut siitä pahoja viboja joskaan en erityisen hyviäkään. Hieman se pisteli auringon polttamia huuliani. Kavarinki on eräänlainen suomalaisten leirituli, siinä istutaan ja kerrotaan harvakseltaan juttuja, voidaan olla myös hiljaa. Kava tosin eroaa alkoholista siinä, että se rauhoittaa, joten sen avulla ei oikein saa rähinää aikaiseksi. Minun edellytykset kavaringissä olemiseen olivat myös kielen suhteen vähäiset. Kohteliaasti ihmiset puhuivat kanssani englantia, mutta ei se kovin luontevaa ollut. Mutta ystävällisiä ja toiset jatkuvasti huomioivia ihmisiä he ovat.

Ennen kaikkea lähiyhteisöä ylläpidetään jokapäiväisessä ruokailussa – ei siis pöydässä vaan lattialla. Matti siteerasi jotakin väitettä, jonka sisältö oli se, että yksi kolmasosa fidzhiläisten varallisuudesta tai tuloista menee ”yhteisölliseen” kulutukseen. Tämä tarkoittaa erilaisten juhlien yhteydessä yhteistä syömistä ja myös ruuan toimittamista ihmisille mukaan. Se tarkoittaa myös mattojen, kankaiden ja kerosiinin luovuttamista juhlataloudelle. Kulutus tapahtuu siis yhdessä. Myös videoita katsottiin isolla porukalla, mikä oli valtavan hauskaa tarkkailla. Yhteen tuotuja tavaroita (toisinaan myös rahaa) luetellaan ääneen, meidänkin raha-lahjamme määrä kirkossa sunnuntaina kerrottiin muille ääneen. Myös työnteko – siis se mitä näin naisten kalastamisesta ja ravustamisesta –tapahtuu usein yhdessä. Erilaiset uskontoon liittyvät kirkolliset rituaalit tavoittelivat ja ylläpitivät yhteisöllisyyttä.

Minä en ihmeemmin yhteisöllisyyden haittapuoliin päässyt tutustumaan. Matti valitteli sitä, että perhe harrastaa lasten ruumiillista kuritusta, myös koiria kohdeltiin meikäläisittäin kurjasti. Matti oli laskenut kylän miesten työtuntien määrän ja päätynyt kovin vähäiseen lopputulokseen. Siinä mielessä kun vähäistä työntekoa pidetään utopiana, niin Nalotossa vallitsee utopia, eräänlainen primitiivinen kommunismi tai maanpäällinen paratiisi. Jälkimmäinen kuva – maanpäällinen lepäilijöiden paratiisi – on myös se kuva, jonka Fidzille turismia edistävät tahot haluavat välittää. Mutta toisaalta kyläläisten mahdollisuudet parantaa elintasoaan, ovat vähäiset tai sitten vaativat aivan älyttömiä ponnistuksia. Esimerkiksi tie Naloton kylään on niin mahdottomassa kunnossa, että yhteydet kaupunkiin siis torille, takkuilevat. Myrskyt vievät talojen, huussien ja viljelysten lisäksi myös tiet ja sähköt. Silloin kun olin Nalotossa vei myrsky yhden huussin, kun olin lähtenyt, vei myrsky kylästä useamman talon, sähköt ja kaikki viljelykset. Minusta Naloton kylä on hyvä esimerkki siitä, että köyhimmät joutuvat kärsimään eniten ilmastonmuutosten seurauksista. He olivat nyt jo siirtyneet pois traditionaalisista rakennusmateriaaleistaan mm. peltiin. Peltiset talot eivät olleet mikään varsinainen esteettinen ilo, mutta kylläkin nopeita pystyttää uudestaan kun ne hajosivat. 

Olin kaiken kaikkiaan tyytyväinen matkaan, vähän oli muita ongelmia kuin palaneet koivet. Toisaalta kuuma ja kostea ilma ei juurikaan saanut minua erityisen tekeväiseksi, mutta en varsinaisesti mennytkään rehkimään Kurrekurduttien saarelle, menin lähinnä ihmettelemään ja sen tulin myös toteuttaneeksi. Minusta ihmiset olivat siellä komeita ja kauniita, suurikokoisia. he ihailevat "traditionaalista ruumiinrakennetta" kuten Mama Ramotswe asian ilmaisisi. Mutta erityisesti kyllä pidän heidän veistoksellisista kasvoistaan toki myös hymystä. He kyllä puhkeavat helposti hymyyn ja erityisesti he hymyilivät ja nauroivatkin kun Matti puhui fidziä. matti oli siihen jo itse väsynytkin, mutta minun äidinsydämeni se teki äärettömän ylpeäksi.

 

Julkista sektoria on tehostettu yhteisöllisyyden kustannuksella

 

Jokelan koulukeskuksessa tapahtuneiden surmien jälkeen tuntuu vallitsevan melkoinen yksimielisyys kahdesta asiasta: siitä, että sekä ongelmana että ratkaisuna on yhteisöllisyys. Suomessa ei ole kovin monta ihmistä, joiden ammattinimikkeessä käsite yhteisöllisyys esiintyy. Koska olen yksi harvoista, haluan tuoda julki muutaman perusasian suomalaisesta yhteiskunnasta yhteisöinä.

Esimerkiksi sosiaalityössä oli 1980- ja 1990-luvuilla yritystä aikaansaada ja ylläpitää yhteisöllisiä toimintamuotoja, kuten yhdyskuntatyötä, yhteisösosiaalityötä, erilaisia ryhmätyön muotoja, työpajatoimintaa, yhteisöpedagogiikkaa ja sen sellaista. Tätä nykyä lähes kaikki nämä yhteisöllisemmät työn muodot ovat enemmän tai vähemmän henkitoreissaan.

Yhteisösosiaalityö kuten monet muut niin sanotut ennaltaehkäisevät sosiaalityön, kasvatuksen ja nuorisotyön muodot on todettu tehottomiksi, ja siksi ne on lopetettu. Yhteisösosiaalityötä tehdään harvoissa kunnissa, eikä se ole yleistä niin sanotulla kolmannella sektorillakaan. Lamasta lähtien julkisella sektorilla on tehty niin paljon kuin on kyetty yhteisöllisyyden karsimiseksi. Päiväkodeista, kouluista, yliopistoilta, terveyskeskuksista ja vanhustenhuollosta on viety yhteisöllisyyden perusedellytykset.

 

Yhteisöllisyydellä on kolme perusedellytystä. Ensimmäinen on se, että ihmiset ovat läsnä ja heillä on aikaa toisilleen. Jokelan kriisihoidossa on pidetty tärkeänä sitä, että vanhemmat ja lapset tai nuoret vain ovat yhdessä ja läsnä ilman aikatauluja. Jos yhteisöllisyyttä halutaan ylläpitää, läsnäoloa vaaditaan myös muulloin kuin kriisiterapiassa. Sitä vaaditaan aamulla, illalla, yöllä, kotona, koulussa, kadulla ja kauppakeskuksessa.

 

Suomalaisilla ei ole enää 2000-luvulla ollut aikaa toisilleen. Erityisesti julkisella sektorilla kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus on nimetty tuhlaukseksi; se pitäisi rajoittaa minimiin ja siirtää kaavakkeiksi nettiin. Nettiin joutavat niin asiointi Kelassa kuin terapiatkin. Tähän voi tietysti sanoa, että suomalaiset eivät ole koskaan olleet hyviä olemaan yhdessä ja meillä on aina ollut erakoita ja monenlaista epäsosiaalista vipeltäjää. Niinpä tosiaan onkin. Juuri siksi olisi erityisen tärkeää huolehtia siitä, että ketään ei jätetä yksin nettiin.

Yhteisölliseksi luonnehditussa paikassa, Fidzin saarilla, luodaan yhteisöä oleskelemalla yhdessä. Yhteisön rakentaminen sikäläisittäin vaatii lepäilyä, lepäilyä ja lepäilyä. Lepäily voi olla häitä, hautajaisia, ristiäisiä tai neljäs päivä imetyksen lopettamisen jälkeen. Lepäily on yhteisiä sarjafilmejä ja niistä keskusteluja. Puhumattakaan siitä, että lepäillään juoruamalla ja tarinoimalla isoista ja pienistä asioista, ilman päihteitä ja päihteiden kera. Yhdessä oleminen on siis kertomista ja kuuntelemista, mutta voi se olla yhteistä hiljaisuuttakin.

 

Yhteisön toinen perusedellytys ihmisten ajan lisäksi on paikka. Kun ihmiset tulevat yhteen, se vaatii jonkinlaisen fyysisen tilan. Vaikka Suomessa julkisia rakennuksia tuntuu olevan niemet ja notkot väärällään, ei niitä ole viime vuosina voinut noin vain käyttää. Kunnat ja valtio haluavat kouluista ja korttelituvista aidon markkinavuokran. Ennen kuin koululle voi perustaa vaikkapa Nietzscheä käsittelevän opintopiirin, joutuu täyttämään monta kuponkia saadakseen kasaan rahat tilaa varten. Aito markkinavuokra julkisissa rakennuksissa vetää pohjan pois kaikelta yhteisöllisyydeltä.

 

Kolmas yhteisöllisyyden peruspilari on pysyvyys, muuttumattomuus tai rutiinimaisuus. Julkiselle sektorille on tuotu ”pysyvän muutoksen” dogma, jota pidetään sen takeena, että touhu on viriiliä ja tehokasta. Mutta yhteisöt eivät valitettavasti perustu jatkuvalle muutokselle vaan sen vastakohdalle: hitaudelle, rutiineille, toistoille ja pitäytymiselle vanhaan. Yhteisöjä ei ole ilman luottamusta. Luottamus syntyy vain siitä, että tuntee toiset ja heidän tapansa. Yhteisöt kunnioittavat rutiineja, ikää, perinteitä, muistitietoa ja muuta mennyttä maailmaa – kaikin puolin trendittömiä asioita.

Kun Jokelan kriisi siirtyy pois lehtien otsikoista ja palaamme arkeen, unohdamme taas yhteisöt ja muut lepäilyn muodot. Olemme tehokkaita, harrastamme ydinosaamista ja huippuinnovaatiota.Ennen kaikkea jätämme luuserit huolehtimaan toisistaan, sillä sitähän yhteisöllisyys on ollut viimeisten 15 vuoden ajan: yhteisö on sellainen paikka, jossa köyhät ja muut marginaalit hoitavat toisensa keskinäisen tuen periaatteella.

Tosiasia on, että köyhien yhteisöt ovat nyt niin köyhiä, ettei niillä ole varaa ylläpitää edes minimaalisia ihmissuhteita. Mutta myös keskiluokkaiset yhteisöt – kuten vaikkapa Jokelan koulu – ovat niin loppuun riistettyjä, että nekin ovat jo muuttuneet sairauden syyksi.

Leena Eräsaari

Kirjoittaja on yhteisösosiaalityön määräaikainen ja osa-aikainen professori Tampereen yliopistossa.