politiikka

Lähden siitä, että politiikka on kaikkea sellaista toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan yhteiskunnassa vallitsevaan valta-asetelmaan. Tämä edellyttää jonkinlaista astumista kansalaisyhteiskuntaan sekä julkisiin keskusteluihin ja ihmisten toimintaan vaikuttamista. Tämä voi tapahtua mitä moninaisimmin keinoin. Voin mennä kadulle osoittamaan mieltä, voin kirjoittaa, tehdä kavereiden kanssa poliittisen kabareen, istua kolme viikkoa eduskuntatalon rappusilla tai kirjoittaa yleisönosastoon. Tutkijana voin myös keskittyä kriittistä tietoisuutta herättäviin aiheisiin.

Valtiossa tehdään yhteiskunnallisesti tärkeimmät päätökset, jolla voidaan säädellä kaikkea sen alueella tapahtuvaa. Tosin viimeaikainen kehitys on vienyt kansallisvaltioiden päätösvaltaa Brysseliin. Valtion eli poliitikkojen ja virkamiesten, toimintaan vaikuttavat monet muutkin kuin parlamentaarisesti ohjatut prosessit ja juuri tämä seikka tekee laajan politiikkakäsityksen tärkeäksi. Aika ajoin toistuvat vaalit politiikan suunnannäyttäjinä eivät suinkaan ole ainoa vaikuttamiskanava.

Olen itsekin osallistunut monenlaiseen toimintaan heti aikuistuttuani. 1970- ja 1980-luvuilla ylioppilasliikkeen aikana osallistuin ASS:in, Rauhanpuolustajien, Suomen naisten demokraattisen liiton, myös SKP:n toimintaan. Tästä ei jäänyt kummempia traumoja, vaikka innostuksen ja optimismin jälkeen kyllästyin ja tylsistyin. Työskentely yliopistolla, opettaminen ja tutkiminen antoi aivan toisella tavalla tunteen, että kykenen vaikuttamaan maailmaan, että sillä mitä sanoin, kirjoitin ja tein, oli merkitystä. 2000-luvun poliittinen vaikuttaminen on osaltani ollut lähinnä osallistumista erilaisiin liikkeisiin kuten Attaciin, Femattaciin ja Sosiaalifoorumiin. Osallistun nykyisin Helsingin kunnallispolitiikkaan varavaltuutettuna ja vanhusjaoston jäsenenä. Olen Vasemmistonaisten hallituksen, Valtikan, jäsen.   

1990-luvulla tapahtuneet muutokset harjoitettavan yhteiskuntapolitiikan oikeistolaistumisen muodossa ovat aiheuttaneet vaikuttamiskuvitelmilleni täydellisen romahduksen. Vaikka sain  omissa nahoissani kokea, mitä kaikkien varmuuksien häviäminen, luottamuksen pettäminen, kiristyvä kilpailu ja pysyvää on vain töniminen-ideologia merkitsevät, liittyi suurin järkytys sittenkin omaan tutkimukseeni. Kun tutkin entisen rakennushallituksen muuttamista uusiksi organisaatioiksi sain havaita että lakeja säätävä valtio muuttuikin lakeja polkevaksi valtioksi säästäessään.  Oikeusvaltion periaatteille on siis annettu kyytiä. Kun jouduin havaitsemaan, että valtio itse jättää noudattamatta omia lakejaan, muutuin uudeksi ihmiseksi.

Tämän kriittisen kokemuksen jälkeen olen alkanut haikailla 1970- ja 80-lukujen valtiota, joka, kuten koin, huolehti lakien laatimisesta ja noudattamisesta eikä vain säästänyt ja tehostanut. Tasa-arvoon pyrittiin sosiaaliturvan, verotuksen ja muiden tulonsiirtojen avulla.

Noista ajoista puhutaan nykyään usein ironisesti ja vähätellen hyvinvointivaltiollisen optimismin aikakautena tai ei ole paluuta ja peruutuspeiliin katsomisena.  Minun mielestäni Pohjoismainen hyvinvointivaltio, jonka rahoittamiseksi riittävillä veroilla kansalaiset ovat selvästi ilmaisseet halunsa, on humanistisen yhteiskunta-ajattelun merkittävä saavutus, jota myös kansainvälisesti on ihailtu. Tätä järjestelmää ja siihen liittynyttä arvomaailmaa nykyinen oikeistoliberalistinen suuntaus pyrkii tietoisesti romuttamaan ja sen jälkeen luomaan uudelleen räikeisiin yhteiskunnallisiin eriarvoisuuksiin ja köyhien kyykyttämiseen perustuvan, fasistisia piirteitä omaavan pakkovaltion. Tällä tiellä ollaan jo vankasti eikä tämän kehityksen suunnan kääntäminen ole helppoa. Se vaatii kaikkien ihmisten silmien avautumista näkemään, mihin nykyinen meno hyvin todennäköisesti vie ellei sille aseteta voimakkaita esteitä.

Haluan siis katsoa peruutuspeiliin ja palauttaa tasa-arvon politiikan keskiöön vahvimman oikeuden sijaan. Haikailen sen vanhan hyvinvointivaltion perään, joka auttoi mummoja ja lapsiperheitä lähettämällä kodinhoitajan kun kansalaisen omat voimat uupuivat. Tämä vanha hyvinvointivaltio oli myös palvelujen avulla aikaansaamassa tasa-arvoisuutta. Haluan lisäksi, että naisten aseman heikkenemisestä ilman hyvinvointivaltiota ja vahvaa julkista sektoria puhutaan niin Suomessa kuin globaalistikin. Kaikkialla globalisoituminen heikentää naisten asemaa kun julkisen sektorin sääntelyä ja palveluja vähennetään.

Kun uusliberalismi jyllää julkisella sektorilla erityisesti naisten asema huononee ja monet elämän synnyttämiseen ja säilyttämiseen tähtäävät tehtävät jäävät tekemättä. Yhteiskunnan kovenemisessa, epäinhimillistymisessä, ahneudessa on kysymys siitä, että heikkoja vammaisia, lapsia, vanhuksia ja äitejä ei autata ja suojelle. Pidän nykyistä tilannetta fasismina tai melkein fasismina ja siksi haluan ehdottomasti muutoksen politiikkaan, myös lasteni ja lastenlasteni vuoksi.

Poliittisen osallistumisena tavoitteena on pysäyttää valtiolaitoksen turmeleminen sekä kaikkialla lisääntyvä barbaarinen vähäosaisten ihmisoikeuksien polkeminen ja edistää uudenlaisen, globalisaation mahdollisuuksiin ja haasteisiin vastaavan, demokratiaa syventävän sekä oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon perustuvan yhteiskuntapolitiikan rakentumista kaikissa puolueissa, kansalaisyhteiskunnassa ja valtiokoneistossa. Nykymeno ei ole välttämätöntä kansainvälisen kilpailukyvyn turvaamiseksi. Vero- ja palkkatulojen polkemisen politiikan pontimena on sen sijaan aikaisempaakin röyhkeämpi pääomatulojen kasaaminen osakkeenomistajille, jotka yhä useammin asuvat jossain meille tuntemattomassa maassa. Tämä sama meno jyllää kaikkialla maailmassa ja siitä on tehtävä loppu ihmisten laajalla ja päättäväisellä toiminnalla, yli puolueiden, kuntien, valtioiden ja maanosien rajojen.

Poliittinen ohjelmani on siis lyhykäisyydessään oikeutta, tasa-arvoa ja hyvinvointivaltio takaisin!          

Tarkempia perusteluja näkemyksilleni voit lukea artikkelistani New Public Management on kaikkien vääryyksien isä (osoite tähän).