Julkista sektoria on tehostettu yhteisöllisyyden kustannuksella

 
Jokelan koulukeskuksessa tapahtuneiden surmien jälkeen tuntuu vallitsevan melkoinen yksimielisyys kahdesta asiasta: siitä, että sekä ongelmana että ratkaisuna on yhteisöllisyys. Suomessa ei ole kovin monta ihmistä, joiden ammattinimikkeessä käsite yhteisöllisyys esiintyy. Koska olen yksi harvoista, haluan tuoda julki muutaman perusasian suomalaisesta yhteiskunnasta yhteisöinä.

Esimerkiksi sosiaalityössä oli 1980- ja 1990-luvuilla yritystä aikaansaada ja ylläpitää yhteisöllisiä toimintamuotoja, kuten yhdyskuntatyötä, yhteisösosiaalityötä, erilaisia ryhmätyön muotoja, työpajatoimintaa, yhteisöpedagogiikkaa ja sen sellaista. Tätä nykyä lähes kaikki nämä yhteisöllisemmät työn muodot ovat enemmän tai vähemmän henkitoreissaan.

Yhteisösosiaalityö kuten monet muut niin sanotut ennaltaehkäisevät sosiaalityön, kasvatuksen ja nuorisotyön muodot on todettu tehottomiksi, ja siksi ne on lopetettu. Yhteisösosiaalityötä tehdään harvoissa kunnissa, eikä se ole yleistä niin sanotulla kolmannella sektorillakaan. Lamasta lähtien julkisella sektorilla on tehty niin paljon kuin on kyetty yhteisöllisyyden karsimiseksi. Päiväkodeista, kouluista, yliopistoilta, terveyskeskuksista ja vanhustenhuollosta on viety yhteisöllisyyden perusedellytykset.

 Yhteisöllisyydellä on kolme perusedellytystä. Ensimmäinen on se, että ihmiset ovat läsnä ja heillä on aikaa toisilleen. Jokelan kriisihoidossa on pidetty tärkeänä sitä, että vanhemmat ja lapset tai nuoret vain ovat yhdessä ja läsnä ilman aikatauluja. Jos yhteisöllisyyttä halutaan ylläpitää, läsnäoloa vaaditaan myös muulloin kuin kriisiterapiassa. Sitä vaaditaan aamulla, illalla, yöllä, kotona, koulussa, kadulla ja kauppakeskuksessa.

 Suomalaisilla ei ole enää 2000-luvulla ollut aikaa toisilleen. Erityisesti julkisella sektorilla kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus on nimetty tuhlaukseksi; se pitäisi rajoittaa minimiin ja siirtää kaavakkeiksi nettiin. Nettiin joutavat niin asiointi Kelassa kuin terapiatkin. Tähän voi tietysti sanoa, että suomalaiset eivät ole koskaan olleet hyviä olemaan yhdessä ja meillä on aina ollut erakoita ja monenlaista epäsosiaalista vipeltäjää. Niinpä tosiaan onkin. Juuri siksi olisi erityisen tärkeää huolehtia siitä, että ketään ei jätetä yksin nettiin.

Yhteisölliseksi luonnehditussa paikassa, Fidzin saarilla, luodaan yhteisöä oleskelemalla yhdessä. Yhteisön rakentaminen sikäläisittäin vaatii lepäilyä, lepäilyä ja lepäilyä. Lepäily voi olla häitä, hautajaisia, ristiäisiä tai neljäs päivä imetyksen lopettamisen jälkeen. Lepäily on yhteisiä sarjafilmejä ja niistä keskusteluja. Puhumattakaan siitä, että lepäillään juoruamalla ja tarinoimalla isoista ja pienistä asioista, ilman päihteitä ja päihteiden kera. Yhdessä oleminen on siis kertomista ja kuuntelemista, mutta voi se olla yhteistä hiljaisuuttakin.

 Yhteisön toinen perusedellytys ihmisten ajan lisäksi on paikka. Kun ihmiset tulevat yhteen, se vaatii jonkinlaisen fyysisen tilan. Vaikka Suomessa julkisia rakennuksia tuntuu olevan niemet ja notkot väärällään, ei niitä ole viime vuosina voinut noin vain käyttää. Kunnat ja valtio haluavat kouluista ja korttelituvista aidon markkinavuokran. Ennen kuin koululle voi perustaa vaikkapa Nietzscheä käsittelevän opintopiirin, joutuu täyttämään monta kuponkia saadakseen kasaan rahat tilaa varten. Aito markkinavuokra julkisissa rakennuksissa vetää pohjan pois kaikelta yhteisöllisyydeltä.

 Kolmas yhteisöllisyyden peruspilari on pysyvyys, muuttumattomuus tai rutiinimaisuus. Julkiselle sektorille on tuotu ”pysyvän muutoksen” dogma, jota pidetään sen takeena, että touhu on viriiliä ja tehokasta. Mutta yhteisöt eivät valitettavasti perustu jatkuvalle muutokselle vaan sen vastakohdalle: hitaudelle, rutiineille, toistoille ja pitäytymiselle vanhaan. Yhteisöjä ei ole ilman luottamusta. Luottamus syntyy vain siitä, että tuntee toiset ja heidän tapansa. Yhteisöt kunnioittavat rutiineja, ikää, perinteitä, muistitietoa ja muuta mennyttä maailmaa – kaikin puolin trendittömiä asioita.

Kun Jokelan kriisi siirtyy pois lehtien otsikoista ja palaamme arkeen, unohdamme taas yhteisöt ja muut lepäilyn muodot. Olemme tehokkaita, harrastamme ydinosaamista ja huippuinnovaatiota.Ennen kaikkea jätämme luuserit huolehtimaan toisistaan, sillä sitähän yhteisöllisyys on ollut viimeisten 15 vuoden ajan: yhteisö on sellainen paikka, jossa köyhät ja muut marginaalit hoitavat toisensa keskinäisen tuen periaatteella.

Tosiasia on, että köyhien yhteisöt ovat nyt niin köyhiä, ettei niillä ole varaa ylläpitää edes minimaalisia ihmissuhteita. Mutta myös keskiluokkaiset yhteisöt – kuten vaikkapa Jokelan koulu – ovat niin loppuun riistettyjä, että nekin ovat jo muuttuneet sairauden syyksi.

Leena Eräsaari

Kirjoittaja on yhteisösosiaalityön määräaikainen ja osa-aikainen professori Tampereen yliopistossa.